Studia Historica Septentrionalia 61
 
Tuula Okkonen & Jari Okkonen,

Yhdysvaltojen kulttuuriperintöpolitiikka miehitetyssä Japanissa

Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, Rovaniemi 2010, 323 s, mv-kuvitus.
 

On sanottu, että voittajat kirjoittavat historian, mutta kulttuuriperintö kuuluu hävinneille. Kulttuuriperinnön merkitykseen kansakunnalle ja sen kaltoin kohteluun sotatilanteessa ryhdyttiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa kiinnittämään huomiota 1800-luvulta alkaen. Muistomerkkien tarkoituksellinen tuhoaminen, museoiden ryöstäminen ja taiteen kerääminen sotasaaliina nähtiin tuomittavana ja modernin sodankäynnin periaatteiden vastaisena toimintana. Toisen maailmansodan aikana Yhdysvalloissa oivallettiin, että kulttuurimuistomerkkejä piti suojella sotakoneistojen tuhovoimalta. Tästä muotoutui ajatus maailmanperinnöstä.

Yhdysvallat tuhosi Japania massiivisin pommituksin pyrkimyksenään alentaa fanaattisesti taistelevan keisarikunnan sodankäyntikykyä. Kiihkomielisyys ja itsensä uhraaminen keisarin puolesta nähtiin kumpuavan kulttuuriperinnöstä ja äärikansallisesta historiakäsityksestä. Kulttuuriperintökohteita pommitettiin tarkoituksellisesti, koska niiden tuhon ajateltiin tehokkaasti rapauttavan vihollisen taistelutahtoa, mutta vanhat pääkaupungit Kioto ja Nara säästyivät niiden kulttuuriaarteiden vuoksi.

Japanin antauduttua kulttuuriperinnön suojelun haluttiin palvelevan maan demilitarisointia ja demokratisointia, eikä kansalaisten haluttu liittävän menneisyyden jälkiin ja muistomerkkeihin äärinationalistisia ja militaristisia merkityksiä. Entisen vihollisen kulttuuriperintöä suojeltiin muiden maiden ja erityisesti kiinalaisten sotakorvausvaatimuksilta. Japanin itäaasialaisten kulttuurien tutkimusperinne resursseineen katsottiin palvelevan myös yhdysvaltalaisen tiedemaailman intressejä. Tästä esimerkkinä ovat jaavalaisen Solon kallon päätyminen New Yorkiin ja Sinanthropus pekinensiksen fossiilien tarinan oudot käänteet.




 

 

04.09.2011